Skip to content

Luterilainen messu ja virret

AIHEET:

1. Miksi luterilainen messu
2. Mitä on luterilainen messu
3. Mikä on ero paavin messuun
4. Messun liturgia – pakkopaitako
5. Miksi messun papit ja maallikot
6. Miksi messun lukukappaleet
7. Tutustuminen luterilaisiin virsiin (myös äänite)
Kevään 2015 opetusvarteissa 1.3. alkaen keskitymme ”Luterilaisten virsien” opiskeluun.  Sivulta luterilaisia virsiä oppimaan pääset kuulemaan muutaman virren esittelyn. 5.9.2015 julkistettiin Luterilaisia virsiä – virsikirja, rukouskirja ja psalttari.  Siinä väliaikaisen kirjan virsien numerointiin on tullut muutoksia.  Lähetyshiippakunnan sivuilta voi kuunnella kaikista virsistä ensimmäisen säkeistön.

                  1.  MIKSI LUTERILAINEN MESSU?

 

Nimi ”messu”, latinaksi ”missa”, on peräisin varhaisen kirkon länsiosasta, jota latinaa käyttävä Rooma hallitsi.  Se vakiintui viimeistään paavi Gregorius Suuren (+ 604) aikana.  Uusi Testamentti ja varhaisen kirkon kreikankielinen itäosa on käyttänyt kreikan sanaa ”liturgia”.   Molemmat nimitykset tarkoittavat julkista jumalanpalvelustoimi-tusta, jossa sanaa saarnataan ja Herran pyhän ehtoollisen sakramentti toimitetaan.  Lännen messu päättyi papin sanoihin ”ite, missa est”, eli ”menkää, ( jumalanpalvelus) on toimitettu.”

Sana ”messu” ei siis ole Rooman kirkon yksinoikeus.  Messu on meidänkin.  Tri Martti Luther (1483-1546) laati saksankielisen jumalanpalvelusjärjestyksen, jonka nimenä oli ”Saksalainen messu”.  Myös Ruotsin ja Suomen vanhassa jumalanpalvelusjärjestyksessä käytettiin sanaa ”messu”.  Herran pyhän ehtoollisen syrjäytyessä järkeisopin vaikutuksesta 1700-luvun loppupuolelta lähtien sana ”jumalanpalvelus” (”gudstjänst”) tuli vallit-sevaksi.

”Messu” palasi käyttöön kirkollisen uudistuksen myötä, joka toi alkuperäisen luterilaisen ehtoolliskäytännön takaisin.  1900-luvulla ehtoollista vietettiin mahdollisimman harvoin, jopa vain neljä kertaa vuodessa.  Ruotsissa oli 1920-luvulla seurakuntia, joissa ei vuosiin vietetty lainkaan messua eli ehtoollisjumalanpalvelusta.  Jeesus ei sanonut: ”Niin harvoin, kuin te sen teette.”  Sen sijaan hän sanoi: ”Niin usein, kuin te sen teette.”  Pyhän Raamatun sana siis vaati ahkeran ehtoollisenvieton palaamista, kuten myös on tapahtunut.

Luterilainen kirkko seurasi Lännen kirkon vanhaa perintöä.  Uskonpuhdistajat eivät tahtoneet mullistusta vaan puhdistusta.  Kaikki Raamatun vastainen, kuten Marian ja pyhimysten rukoileminen sekä ajatus messusta syntejä sovittavana uhrina sai mennä.  Kaikki muu sai jäädä.  Kirkon alkuajoilta periytyneet yksityiskohdat aivan heprealaisia sanoja myöten osoittivat kirkon jatkuvuutta Jeesuksen lupauksen mukaisesti: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti ”. (Matt. 28:20) Vanhat, Pyhän Hengen innoittamat jumalanpalve-lustavat ja kirkkotaide ovat tämän Jeesuksen lupaaman jatkuvuuden kallisarvoisia ulkoisia merkkejä.  Niistä luterilainen uskonpuhdistus piti kiinni ja torjui päättäväisesti kuvainraastajat eli ikonoklastit, jotka väärin ymmärtäen epäjumalien palvelusta koskevan kiellon 1. käskyn selitysosassa (2 Moos. 20:4-5) hävittivät kaiken kirkkotaiteen ja tekivät kirkkotilasta moskeijan kaltaisen paljaan tilan.  Tällaisia olivat Calvinin seuraajat, baptistit, puritaanit, kveekarit  ja monet muut.

Messun perinteinen rakenne on seuraava:  Rippi ja synninpäästö  –  SANAOSA: tekstien luku ja saarna  –  EUKARISTIA eli Herran pyhä ehtoollinen – Päätös ja lähettäminen

Messussa on kiinteät osat (”ordinarium”):  Herra armahda (”Kyrie”) – Kunnia ja kiitosvirsi (”Gloria”) – Uskon-tunnustus (”Credo”) –  Pyhä-hymni (”Sanctus”) – Jumalan Karitsa-rukous (”Agnus Dei”) – Lähettäminen (”Ite, missa est”).

Joka sunnuntailla ja pyhällä on myös omat erityiset tekstinsä ja rukouksensa  (”proprium”).

Vakka-Suomen luterilainen jumalanpalvelusyhdistys järjestää luterilaisia messuja ja kutsuu Sinutkin puhtaan Raamatun sanan saarnan ja Kristuksen ruumiin ja veren sakramentin yhteyteen.

TERVETULOA!

 Anssi Simojoki

***************************

2.  MITÄ ON LUTERILAINEN MESSU?

”Ja he pysyivät apostolien opetuksessa ja keskinäisessä yhteydessä ja leivän murtamisessa ja rukouksissa” (Apt. 2:42).  Moni kristitty on siinä käsityksessä, että alkukirkon jumalanpalvelus oli olennaisesti jotakin muuta kuin meidän nykyinen luterilainen messumme.  Iloinen yllätys: eipäs olekaan!  Ne samat ainekset, jotka Luukas edellä mainitsee, ovat jatkuneet kirkon historiassa sekä saaneet ympäristön ja historian tilanteen mukaisia muotoja.  Luterilainen uskonpuhdistus karsi kaiken epäraamatullisen messusta.  Luterilaiset isät jättivät muun paikalleen kunnioituksesta Kristuksen lupausta (Matt. 28:20) ja Pyhän Hengen uskollista toimintaa kohtaan koko maailman-laajan eli katolisen, oikeauskoisen kirkon elämässä vuosisadasta toiseen.   Sen sijaan Sveitsin uskonpuhdistajat ja kastajaliikkeet tuhosivat apostolien ajoista periytyneen messun kaikkine aarteineen ja nostivat esitelmäsaarnan jumalanpalveluksen ainoaksi keskukseksi.

1.  Apostolien opetus (didakhee) jatkuu apostolisen pappisviran toiminnassa.  Se on opettamista, julistamista, avainten valtaa ja hengellistä johtamista Pyhän Raamatun sanalla.  Apostolien sukupolvi oli ainutlaatuinen.  Uusia apostoleita ei heidän jälkeensä ole kutsuttu ja lähetetty.  Sen sijaan apostolien kutsuminen ja työ jatkuu kirkon apostolisessa paimenvirassa.  Esimerkkinä on Paavalin sana Efeson vanhimmille (presbyteroi) eli pastoreille (poimenes) Miletossa Apt. 20:18-35:  Tähän asti minä apostoli Paavali olen tehnyt työni.  Tämän jälkeen ette enää minua näe.  ”Ottakaa siis itsestänne vaari ja kaikesta laumasta, johon Pyhä Henki on teidät pannut kaitsijoiksi (episkopoi) paimentamaan (poimainein) Herran seurakuntaa, …” (jae 28).  Se ei ole uhripappeutta, jollaista Pietari tarkoittaa puhuessaan kaikista kristityistä (1 Piet. 2:4.9) vaan sanan saarnaamisen ja sakramenttien toimittamisen erityinen virka, jota ilman kirkko ei voi pysyä pystyssä.  Messu pastorin johdolla ja hänen saarnaansa ja katekismusopetustansa kuunnellen on suoraa jatkoa jakeesta Apt. 2:42.

2.  Keskinäinen yhteys (koinonia) on sitä, että Pyhä Henki vetää kristityt yhteen.  He tarvitsevat toisiaan kokoon-tuessaan Herran Jeesuksen nimessä Jumalan kasvojen edessä.  Maailman suruton henki vetää pois tästä yhteydestä toisenlaisiin iloihin, jotka surmaavat sielun.  Harhaopettajat ja julkisynnissä katumusta vailla elävät myös rikkovat pyhien yhteyden.  Kristityt ovat Kristuksen ruumiin jäseniä.  Sitä ruumista ei saa silpoa hajalle.

3.  ”Leivän murtaminen” (klasis tou artou) on yksi ehtoollisen sakramentin nimistä Uudessa Testamentissa.  On muitakin kuten ”kiitos” (eukaristia) ja ”Herran ateria” (deipnon kyriakon).  Nimitykset ”leivän murtaminen” ja ”kiitos” ovat suoraan ”Herran aterian” asetussanoista.  Jeesuksen asetussanat lausuvat selvästi, että siunattu leipä on hänen ruumiinsa, siunattu viini hänen verensä.  Vasta puolentoista vuosituhannen jälkeen Uskonpuhdistus-aikana tätä Raamatun totuutta ryhdyttiin kristittyjen keskuudessa laajasti kiistämään.

4.   ”Rukoukset” (proseukhai) kattavat julkisen rukouselämän koko kirjon.  Siihen kuuluvat yhteiset pyyntö- ja kiitosrukoukset.  Sitä ovat alinaikaiset rukoukset sekä erityisten tilanteiden kuten sodan ja muun hädän aikana luetut rukoukset paastoamisen ja muun katumuksen kanssa.   Messussa on aina erilaisia rukouksia ja kiitoksia kuten oli apostolienkin aikana.


****************************

 

3.  MIKÄ ON ERO PAAVIN MESSUUN?

 

Tunnustuskirjojen lukija saattaa hämmästyä, kun esim. Schmalkaldenin opinkohdissa (1537) Luther vahvoin sanoin tuomitsee messun suurena pahennuksena.  Kuinka me sitten tohdimmekaan puhua messusta?  Törmäämme tässä kysymyksessä siihen jyrkkään vedenjakajaan, joka erottaa Rooman kirkon messun oikeasta luterilaisesta messusta.  Paavin kirkossa messua pidetään uhripalveluna, jossa verettömällä tavalla toistetaan Jeesuksen ristinuhri.  Siksi messun toimittaminen ja siihen osallistuminen katsotaan teoiksi, jotka tuovat ihmisille ansioita Jumalan edessä.  Niistä ansioista uskotaan olevan apua Kiirastulen (lat. ”Purgatorium”) liekkejä vastaan, joissa vähin pistein iankaikkisuuteen siirtyneet uskovat puhdistuvat taivasta varten eivät lauteilla vaan kuumalla kiukaalla.  Kiirastulta ei siis pidä sekoittaa kadotuksen tulijärveen.  Kiirastulen ongelmana on kuitenkin se, ettei sitä löydy Raamatusta.  Se on kuin joulupukki: vaikka siitä paljon puhutaan, sitä ei ole olemassa.

Luterilainen opetus messusta on aivan päinvastainen.  Jumala antaa meille ripin synninpäästössä, sanan ja pyhien sakramenttien välityksellä Jeesuksen Kristuksen armon, ansion ja vanhurskauden lahjaksi ilman meidän tekojamme uskon kautta.  Emme kerää messuissa pisteitä taivaaseen.  Taivas antaakin meille autuutensa ja lahjansa yhteisessä seurakunnan jumalanpalveluksessa.  Suunta on siis päinvastainen.  Rooman kirkossa messu, sana ja sakramentit ovat ansiovälineitä.  Sellaista opetusta Martti Luther ja uskonpuhdistajat kauhistuivat, koska sellainen käsitys riistää Kristukselta hänen kunniansa.  Luterilainen messu, sana ja sakramentit ovat sitä vastoin armonvälineitä varman pelastuksen saamiseksi ja tallella pitämiseksi.

Rooman messun ehtoollisosassa eli messukaanonissa Kristuksen asetussanat on peitetty monilukuisiin rukouksiin, joissa puhutaan messu-uhrista. Valitettavasti samantapainen piirre on lisääntynyt Suomen kirkon uusimman jumalanpalvelusjärjestyksen myötä tosin ilman messu-uhria.  Asetussanat hautaavat rukoukset ovat anglikaa-neilta tarpeettomasti matkittua lainaa, jollainen vain hämärtää Kristuksen asetussanojen sisältämää salaisuuksien salaisuutta, Kristuksen ruumiillista läsnäoloa sakramentissa.  Tri Martti Luther sitä vastoin puhdisti messu-kaanonin yksinkertaiseksi niin, että kuuluvalla äänellä luettuja asetussanoja seurasi suoraan kerubien ja serafien ”Pyhä”-ylistys (”Sanctus”) Jesajan kirjan 6:sta luvusta.  Tällä puhdistamisella Lutherin messun järjestys korostaa Kristuksen, taivaan kuninkaan, todellisen läsnäolon salaisuutta ilman, että se peittyy liian monien rukousten ja hokemien hälinään.  Tällainen järjestys oli voimassa Ruotsin ja Suomen karoliinisessa, eli Kaarle XI:n(1655-1697) ajan käsikirjassa, jota Länsi-Suomessa edelleenkin käytetään ns. vanhan käsikirjan jumalanpalveluksissa.  Siinä ehtoollisen asetussanojen jälkeen tervehditään suoraan ”Pyhä”-hymnillä seurakuntansa keskellä ruumiillisesti läsnäolevaa taivaan majesteettia.

Luther siirsi Nikean uskontunnustuksen laulettavaksi ennen saarnaa.  Nyt on Suomessa palattu takaisin Rooman järjestykseen, kun Nikean tunnustus lausutaan saarnan jälkeen.  Rooman messu päättyy diakonin sanoihin ”ite, missa est” eli ”menkää, (messu) on toimitettu.”  Luterilainen messu puolestaan päättyy Herran siunaukseen.  Lutherin kaavassa suitsuttamiselle oli paikka evankeliumin lukemisen yhteydessä.  Suitsuttaminen katosi 1700-luvun lopulla rationalismin eli järkeisopin vaikutuksesta kuten niin moni muukin luterilaisen messun aarre.


****************************

    

4.  MESSUN LITURGIA – PAKKOPAITAKO?

Liturgisuus ei ole tänä päivänä muodissa.  Meihin vaikuttaa valtavilla kierroksilla toimivan viihdeteollisuuden hermostuttava paine.  Viihteen keinoin on pidettävä yleisön mielenkiinto hereillä.  Täytyy olla muutoksia, vauhtia, yllätyksiä, tunnetta!  Sanaa ”liturgia” onkin käytetty merkitsemään muodollista, elämälle vierasta, kelottunutta puhetta ja toimintaa.  Oli aika, jolloin Suomen ulkopolitiikassa toistettiin aina tiettyjä sanoja ja lauseita, joita entisessä Neuvostoliitossa tahdottiin suomalaisilta kuulla.  Sellainen oli ”ulkopoliittista liturgiaa”.

Liturgian vastakohtana pidetään muodoiltaan vapaata kristillistä kokoustyyliä.  Vaan olepa mukana tarpeeksi monessa ”vapaassa” kokouksessa niin huomaatkin siirtyneesi vain yhdestä liturgiasta toiseen.  ”Vapaat” kokoukset hämmästyttävällä tavalla toistavat itseään ja tuttuja maneereitaan jopa ensi alkuun välittömiltä tuntuvia välihuutoja myöten.

Asian olemus ratkaisee sen muodon.  Läheisen hautajaisiin mennään eri tavoin kuin maallisiin vappujuhliin.  Varhaiskirkon vakava, juhlava liturgia johtui kirkon uskosta.  Koolla ei ollut viihdyttäjä ja viihdytettävä yleisö, kun kokoonnuttiin sanan ja sakramenttien ääreen.  Oltiin ensi sijassa Jumalan edessä (”coram Deo”) ja mitä lähei-simmässä yhteydessä sen Kristuksen kanssa, joka oli luvannut olla omiensa kanssa ja tykönä joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20).  Oikea kristillinen jumalanpalvelus on taivaallisten asioiden läsnäoloa maan päällä ja ajassa.  Siksi myös liturgian muoto on sen mukainen: kurottaudutaan taivaaseen, tervehditään läsnä olevaa Kristusta, eletään taivaallisissa menoissa maan päällä.

Liturgia on siis syntynyt kirkon raamatullisesta uskosta.  Usko ja jumalanpalveluksen muoto kuuluvat aina yhteen.  Jos vastoin Raamattua opetetaan, että ehtoollisen sakramentissa syödään vain leipää ja viiniä/mehua, myös jumalanpalveluksen muoto on sen mukainen.  Kun uskotaan Raamatun mukaan Kristuksen totisen ruumiin ja veren osallisuuteen messun eukaristiaosassa, liturgia vastaavasti täyttyy tämän uskon aarteista.  Jos evanke-liumia pidetään vain vapautuksen poliittisena ohjelmana, jumalanpalvelus maallistuu poliittiseksi kokoukseksi.  Varhaisen kirkon ajoilta on periytynyt P. Augustinuksen oppilaan, Akvitanian Prosper Tiron (n. 390- n. 455) lause jumalanpalveluksesta, joka apostoleilta perittynä on ollut yhdenmuotoinen jokaisessa oikeauskoisessa, katolisessa kirkossa niin, että rukouksen laki (”lex orandi”) perustaa sen, mitä uskotaan (”lex credendi”).  Liturgia on siten ensi sijassa dogmaattinen, koska se tuo seurakuntalaisille pyhä pyhältä kristillisen uskon rikkaan aarteen vastaan-otettavaksi ja omistettavaksi.  Varhaisen kirkon liturgia oli säilyttänyt uskon aarteen (”thesaurus fidei”) ja uskon säännön (”regula fidei”) ennen kuin suuret, koko kristikuntaa sitovat uskontunnustukset muotoiltiin varhaisen kirkon suurissa kirkolliskokouksissa.

Maailmalla on muotia viettää ”oman aikamme” (”contemporary”) jumalanpalveluksia, joita leimaa opin ja liturgian kaihtaminen.  Kitara ja kepeä rock-musiikki kuuluvat asiaan.  Kaiken pitää olla kaunista, helppoa, sujuvaa.  Ajatellaan, että syvällisyydellä ei pidä ihmisiä piinata.  Saarnaksi nimitetään lyhyttä puhetta, jonka tärkeänä tehtävänä on pitää ihmiset hyvällä tuulella; vähintään yksi vitsi viittä minuuttia kohti.  Miten vieras tällaiselle perimmältään on se 1. Korinttolaiskirjeen alun ”ristin sana”, jota P. Paavali ilmoitti saarnaavansa pahennukseksi ja hullutukseksi mutta kaikille pelastuville Jumalan viisaudeksi ja voimaksi.

Messun liturgian raamatulliset aarteet eivät ole pelkästään vanhoja.  Ne ovat myös ikuisia.  Kaikki muu kuluu loppuun, hiutuu olemattomaksi, kuolee ja katoaa.  Liturgia ei ole pakkopaita vaan kristillisen opin ja uskon vanhakirkollinen juhlakattaus, jonka ääreen on hyvä käydä, syödä, juoda, tulla ravituksi ja vahvistua.  Ei pullamössöä vaan ihan sitä itseänsä, evankeliumin Kristusta ja Kristuksen evankeliumia.


********************

5.  MIKSI MESSUN PAPIT JA MAALLIKOT?

Vanhimman kristikunnan liturgiassa ja messussa, samoin luterilaisen uskonpuhdistuksen ja Englannin uskonpuhdistuksen messuissa, on aina vallinnut ero vihittyjen pappien ja maallikkojen, kirkkokansan välillä.  Papistoa kutsutaan kleerukseksi (kreikan κληρoς) eli niiksi, joiden osaksi on langennut pyhäkköpalvelun arpaosa.  Tällainen sanasto on Vanhasta Testamentista, jonka temppelipalvelusta varten arvottiin Leevin sukukunnan pappien palvelusvuorot.  Kristillisessä kirkossa Jumala kutsuu valitsemansa miehet sisäisen ja ulkonaisen kutsun kautta sanan ja sakramenttien virkaan.  Ulkonainen kutsu on saatava seurakunnalta.  Kirkon tehtävänä on pappisvihkimyksessä todeta kutsun pätevyys ja vahvistaa se antamalla kutsutulle ja vihittävälle oikea pappisvirka.  Raamatullisesta arpaosasta, kleeruksesta,  on peräisin myös epämieluisan pappisvallan nimi ”klerikalismi” ja sen vastustaminen ”antiklerikalismi”.

Kirkon pappisvirka ei siis ole uhripappeutta kuten Vanhassa Testamentissa, vaan se on Jumalan sanan saarnaamisen, avaintenvallan hoitamisen sekä pyhien sakramenttien toimittamisen paimenvirka.  Erotuksena vanhaan uhripappeuteen on pappisviran nimitys ”saarnavirka” (saksan ”Predigtamt”).  Saarnavirka on apostolinen eli se jatkaa Kristuksen apostolien työtä kaikkialla maailmassa.  Luterilaisen päätunnustuksen mukaan tämän viran palvelustyön kautta Jumala antaa uskon ja Pyhän Hengen (CA 5).   Kirkko ottaa tähän virkaan soveliaita miehiä pappisvihkimyksessä eli ”ordinaatiossa”.

Pappisviran tehtävänä on seurakunnan johtaminen Jumalan sanalla ja avaintenvaltaa käyttämällä. Pappisvirka liittää Pyhän kasteen sakramentissa uusia jäseniä yhteen, pyhään, yhteiseen ja apostoliseen kirkkoon.  Pappisviran tehtävänä on ruokkia seurakuntaa, Kristuksen ruumista, Pyhällä alttarin sakramentilla eli Kristuksen ruumiilla ja verellä.  Kirkkorakennuksen yksityiskohdat ovat opettaneet näitä totuuksia.  Monessa kirkossa saarnatuolin portaisiin noustaan portin kautta.  Portti kuvaa virkaan vihkimystä ja saarnatuolin päällä oleva kruunu Kristuksen apostoleilleen antamaa kuninkaanvaltaa.  Sama on näkynyt myös alttaritilassa.  Vaikka hätätilassa jokainen kristitty voi toimittaa pelastukselle välttämättömän kasteen, Herran pyhän ehtoollisen sakramentti on yksinomaan asianmukaisesti kutsutun ja vihityn pappisviran tehtävä.  Pappisviran tehtäviin kuuluu sekä ehtoollisaineiden pyhittäminen (”konsekraatio”), että ehtoollisen jakaminen (”distribuutio”).  Toisin kuin Rooman kirkossa ja anglikaaneilla, tämä pyhittämisen ja jakamisen tehtävä on luterilaisen tunnustuksen mukaan jakamaton.   Tuntematta luterilaista oppia monissa luterilaisissa kirkoissa on alettu kutsua maallikkoavustajia.  Sellaista luterilainen tunnustuksemme ei hyväksy.  Ehtoollisen jakajaksi nouseminen ei ole jokamiehen oikeus.  Se on Kristuksen valtaa ja oikeutta, jonka hän on määrännyt apostoliselle viralle.   Oltakoon tässä asiassa uskollisia sanalle ja opille!

Pappisvirka ei hallitse seurakuntaa maailman herrojen tavoin.  Pappien tehtävä on palvella Jumalan sanalla ja pyhillä sakramenteilla sekä muutenkin noudattaa eksyneitä etsivän Hyvän Paimenen esimerkkiä.  Virka ei ole seurakunnan yläpuolella.  Se on seurakunnasta palvelustyöhön erotettuna seurakuntaa vastapäätä.  Oikea usko tekee ihmisestä seurakuntalaisena Kristuksen ruumiin jäsenen.  Oikean uskon elämänmerkkeinä näkyvät ahkera Jumalan sanan harrastaminen, sakramenttien yhteydessä eläminen sekä Jumalan Kymmenen käskyn viitoittamassa elämänvaelluksessa kilvoitteleminen.  Tuo kilvoittelu ei näy niinkään täydellisessä elämänvaelluksessa kuin syntien tunnustamisessa ja synninpäästön vastaanottamisessa.  Tunnustuskirjojen mukaan jumalattomat eli katumattomat, parannusta tekemättömät julkisyntiset eivät ole seurakunta.  He eivät ole sitä silloinkaan, kun heidän jumalattomuutensa ei vielä ole käynyt ilmi.

Monissa kielissä käytetty ”maallikon” nimitys on peräisin kreikan sanasta ”kansa” (λαος).  Se tarkoittaa Jumalan kansan jäsentä.  Uusi Testamentti opettaa, että tämä Jumalan kansa on kuninkaallinen pappiskansa (1 Piet. 2:9; Ilm. 1:6; 5:10).  Se on Kaikkivaltiaan kuninkaan oma kansa.  Pappiskansana se tuo yöt ja päivät mieluisia uhreja Jumalalle.  Ne uhrit eivät ole Vanhan Testamentin eläinuhreja syntien sovitukseksi.  Kristus on antanut ainoan ja ikuisesti riittävän sovintouhrin.  Uuden Testamentin uhrit ovat kiitosuhreja Kristuksen sovintouhrin perusteella.  Niitä ovat Jumalan kiittäminen ja kaikkinaiset rakkauden hyvät työt (Hebr. 13:15).

Jumalan kansa varsinaisesti tekee Kristuksen työt maailmassa.  Saarnaviran tehtävänä on opettaa ja johtaa tätä kansaa Jumalan sanalla.  Saarnaviran tehtävänä on hoitaa Jumalan kansan jäsenten sieluja ja ruokkia heitä hengellisesti.  Papin tehtävänä on ennen muuta hoitaa seurakuntaa.  Silloin seurakunta voi huolehtia kaikesta muusta, jopa omasta sananpalvelijastaankin.

******

6. MIKSI MESSUN LUKUKAPPALEET?

Luterilaisessa messussa on joka sunnuntaille ja pyhäpäivälle määrätty erityinen psalmi, Vanhan Testa-mentin lukukappale, epistola eli katkelma apostolisesta kirjeestä sekä evankeliumin lukukappale.

Tekstien yhteisestä näkökulmasta katsoen on pyhäpäiville ja eri sunnuntaille annettu nimi eli päivän aihe.  Valitettavan usein saarnaaja lähtee liikkeelle päivän aiheesta sen sijaan, että hän teksteistä käsin päätyisi siihen, mikäli sellainen olisi mahdollista.  Aina se ei ole.  Joskus ”tämän sunnuntain aihe” on ai-van riittämätön, jopa harhaanjohtava.  Riittämätön se on esim. elokuussa Jerusalemin hävityksen muis-ton sunnuntaina.  Suomessa se on ”etsikkoaikojen” sunnuntai, mikä on totta mutta ei riitä.  Monien lute-rilaisten kirkkojen käsikirjassa se on omistettu Jerusalemin hävitykselle, jonka roomalaiset panivat toi-meen ensimmäisen juutalaissodan päätteeksi elo-syyskuussa v. 70 j.Kr.   Se ei ollut vain väärin käytetyn etsikkoajan esimerkki.  Se oli myös Jeesuksen ennustama pelastushistorian käännekohta, jolloin Jumala itse lopetti Mooseksen ajoista jatkuneet temppelin uhripalvelukset, koska uhrien uhri, se ainoa, joka voi ottaa pois maailman synnit, oli annettu ristillä, ja viimeinen lopun aika oli alkanut.  Vanhassa karoliinises-sa v:n 1694 käsikirjassa oli sen vuoksi erityinen Flavius Josephuksen (37-100) kirjoittama katkelma Jerusa-lemin hävityksestä.  ”Herran kansan koti-ikävän” sunnuntain tekstit ovat puhuneet jostakin muusta kuin ”tämän sunnuntain aiheesta”.  Saarnaajan kannattaa siis olla varovainen ja sanankuulijan valpas.

Messussa käytettäviä tekstejä kutsutaan teologiassa ”perikoopeiksi”.  Nimitys on saatu kreikan teonsa-nasta ”perikoptein”, mikä tarkoittaa veistämistä tai hakkaamista tietyn kokoiseksi.  ”Perikooppi” on siis jumalanpalveluskäyttöön valittu tekstikatkelma Raamatusta.   Jo juutalaisessa synagoogapalveluksessa oli käytetty valittuja tekstikatkelmia, jotka merkittiin Vanhan Testamentin heprealaiseen tekstiin (”para-shijjot”) kauan ennen meidän käyttöömme tullutta jakoa lukuihin, joka jako vakiintui vasta 1300-luvulla.  Varhaisen kirkon tekstiperikoopeista ei tiedetä varmasti muuta kuin, että alkukirkossa luettiin ainakin kaksi tekstikatkelmaa, joista toinen oli evankeliumikirjoista.  Paavalin kirjeiden ensiesiintyminen oli ta-pahtunut alkukirkon jumalanpalveluksissa.  Tarkkaan ei tiedetä sitäkään, kuinka paljon varhainen kirkko sai perintönä juutalaisen synagoogan ”parashijjot”-järjestelmistä.

Idän Bysantin kirkossa seurattiin vuosisatoja tekstien jatkuvan lukemisen (”lectio continua”) perinnettä.  Jatkettiin siitä, mihin viimeksi jäätiin.  Sen sijaan Rooman kirkossa Länsi- ja Keski-Euroopassa vakiintui jo 400-luvulla tiettyjen tekstiperikooppien käyttäminen.  Tällainen kehitys kulki käsi kädessä täsmentyvän kirkkovuosijärjestelmän kanssa.  Kirkkovuoden aikana piti opettaa ja saarnata Jumalan pelastusteot  (juhlapuolisko Joulusta Pyhän Kolminaisuuden päivään).  Samoin tuli opettaa ja saarnata kristillisestä elä-mästä nykyajassa, joka päättyy Kristuksen toiseen tulemiseen (juhlaton puolisko).  Kirkkovuosi yhdessä valittujen tekstien kanssa takasi sen, että opetus ja julistus pysyisivät monipuolisina, laaja-alaisina ja us-kon totuuksien kannalta täysiäänisinä.  Lännessä tekstien jatkuvan lukemisen paikkana olivat ensi sijassa luostarit, joissa Raamattu luettiin läpi yhä uudelleen päivän kahdeksan kanonisen rukoushetken aikana.  Pyhimysten monilukuiset juhlapäivät kirjailivat kirkkovuoden vieläkin koristeellisemmaksi.

Uskonpuhdistusaikana reformoidut Zwingli (+ 1531) ja Calvin (+1564) hylkäsivät vanhakirkollisen teksti-järjestelmän.  Saarnaamisen pohjana olivat Uuden testamentin kirjat, joita luettiin ”lectio continua” -pe-riaatteella.  Luterilainen uskonpuhdistus sen sijaan pitäytyi vanhakirkolliseen perikooppijärjestelmään.  Sen pohjalta syntyivät luterilaisten kirkkojen piirissä lukemattomat saarnakokoelmat eli postillat.  Vakka-Suomen suuri poika, Turun piispa Erik  Sorolainen (1546-1625) julkaisi ensimmäisen suomenkielisen pos-tillan 1621/1625.  Myös Rooman kirkko vahvisti v. 1570 Rooman messukirjan (”Missale Romanum”) van-hakirkollisen perikooppijärjestelmän, joka oli voimassa sellaisenaan v:een 1969.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon uusi evankeliumikirja toi v. 1999 muutoksia kirkkovuoteen ja mes-suun.  Se oli valitettavasti saanut paljon vaikutteita anglikaanikirkolta, jolla kuitenkaan ei ole monissa-kaan kohdissa –  ehkä liturgista laulua lukuunottamatta – parasta annettavana.   Yhteys Martti Lutherista lähtien kukoistaneeseen perikooppi- ja postillaperinteeseen on näin saanut pahoja kolhuja.

Kirkkovuosi luku- ja saarnateksteineen suojelee seurakuntalaisia pappien laiskuudelta ja mielivallalta.  Muistan eräänkin pastorin, joka sanoi, että hän saarnaa aina ja ainoastaan yhdestä tekstistä, nim. laupi-aasta samarialaisesta.  Monikin saarnaaja käen tavoin kukkuisi aina samoja lempiajatuksiaan, ellei käsi-kirja kutsuisi eri tekstein Jumalan ajatusten äärelle niiden korkeudessa, syvyydessä, pituudessa, laajuu-dessa ja sanomattomassa rikkaudessa.

Herra puhui profeetta Jesajalle: ”Sillä minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne, eivätkä teidän tien-ne ole minun teitäni, sanoo Herra.  Vaan niin paljon korkeampi kuin taivas on maata, ovat minun tieni korkeammat teidän teitänne ja minun ajatukseni teidän ajatuksianne.” (Jes. 55:8-9)

7. TUTUSTUMINEN LUTERILAISIIN VIRSIIN

Esitys pidetty Lähetyshiippakunnan läntisen alueen yhteisöpäivillä 31.8.2013 (alla linkki äänitteeseen)

Olen kasvanut v:n 1938 virsikirjan kanssa.  Aikuisiässä tuli karoliininen v:n 1701 virsikirja tutuksi ja omaksi täällä Länsi-Suomessa.  Opinto- ja muilla matkoilla 1970- ja 1980-luvulla tutustuin Pohjoismaiden sekä muutamiin Saksan luterilaisiin virsikirjoihin.  Ennen lähtöä Afrikkaan v. 1989 20:ksi vuodeksi Suomessa tuli käyttöön v:n 1986 virsikirja, jonka syntymistä olin työssäni seurannut.  Olen usein todennut ajan kulumisen siinäkin, että ihmiset eri yhteyksissä puhuvat tästä viimeisimmästä virsikirjasta ikään kuin se olisi ikiaikainen perusteos, järeä ja vakaa luterilainen virsikirja, mitä se jossakin määrin vielä on ja huomattavassa määrin ei suinkaan enää ole.  Virsikirjahorisonttini laajentui lähetystyössä, kun käytin eri englanninkielisiä ja swahilinkielisiä luterilaisia virsikirjoja sekä tutustuin myös anglikaanien virsikirjoihin.

Muutama sana nykyisestä ja edellisistä virsikirjoista.  Vuoden 1701 Ruotsin Kaarle-kuninkaan eli karoliininen virsikirja on rakenteensa ja sisältönsä puolesta täysiverinen luterilainen virsikirja.  Erityistä siinä on 1500- ja 1600-luvun syvällinen, ruotsalainen puhdasoppisuus, jonka sävyt poikkeavat saksalaisesta ja jopa Tanskan ja Norjan perinteistä.  Vanha virsikirja ilmaisee runomuodossa vahvasti Raamatun sanan ja siitä tiivistetyn luterilaisen opin. Siinä luterilainen ”sola Scriptura” –periaate ja opillisuus yhdistyvät toisiinsa: Raamattu antaa sisällön, raamatullinen oppi muodon. Tällaisena karoliininen virsikirja on alallaan ehdoton klassikko.  Seuraava yleinen suomalainen – ja ruotsinkielinen suomalainen – virsikirja hyväksyttiin 1886.  Sen taustalla oli Suomen ruotsinkielinen virsikirjatyö, jota oli tiukkaan tapaansa johtanut piispa F-L Schauman (+ 1877).  Siihen työhön vaikutti kirkon silloinen valtateologia eli J.T. Beckin biblisismi, joka lähtökohdiltaan oli tunnustuksellisen luterilaisuuden vastainen.  Suomalaisen virsikirjan eräänä tavoitteena oli osoittaa ruotsinkielisille, että suomi kelpasi myös virsirunouden alalla sivistyskieleksi.  1800-luvun virsikirjoihin vaikuttivat erityisesti J.L. Runeberg (+ 1877), Elias Lönnrot (+ 1884), Sakari Topelius (+ 1898) ja Lars Stenbäck (+ 1870).

Toisin kuin vanha virsikirja, uusi v:n 1886 ei voittanut sydämiä.  Se oli virallisessa kirkossa välttämätön mutta ei mitenkään innostava apuväline.  Kansanherätykset evankelista liikettä lukuun ottamatta pitivät vielä pitkälle 1900-luvulle kiinni karoliinisesta virsikirjasta tai ainakin sen tärkeimmistä virsistä.  1900-luvulla ryhdyttiin rikastamaan virsikirjaa mm. lisäämällä hengellisten liikkeiden käyttämiä virsiä ja sävelmiä, joiden yhteisenä lähteenä oli v:n 1790 ”Siionin virret” ja ”Halullisten sielujen hengelliset laulut”.  Englanninkielisen ja skandinaavisen herätyskristillisyyden laulut löysivät paikkansa virsikirjan sijasta evankelisten ”Siionin kanteleessa” sekä Suomen Lähetysseuran vaiheilla vaikuttaneen lähetysherätyksen käyttämässä ”Hengellisissä lauluissa ja virsissä”.  Vuonna 1938 hyväksyttiin v:n 1886 virsikirjan pohjalta paranneltu virsikirja, jonka komiteaa johti Vihdin rovasti, kirjailija Aukusti Oravala, jäseninä mm. tuleva arkkipiispa Ilmari Salomies, Lauri Pohjanpää, Martti Ruuth.  Käyttöönottohetkensä vuoksi v:n 1939 uuden kirkkovuoden alussa kirjasta tuli ns. Talvisodan virsikirja.  Kansanherätysten vaikutus teki siitä edeltäjäänsä suositumman.  Suomen ruotsinkielinen virsikirja oli ”Jatkosodan virsikirja” v:lta 1943.   ”Talvisodan virsikirjaa” leimaa mielestäni tietynlainen suomalaisen kotikutoisuus, jota vaikutusta vahvisti tasatahtinen, kanta-astuva sävelmistö.  Tasatahtisuus oli vaikutusvaltaisen saksalais-ruotsalaisen muusikon Johann C.F. Haeffnerin (1759-1833) vaikutusta.  ”Suomalainen kristillisyys” puolestaan oli vasta itsenäistyneessä maassa ajan sävel 1920- ja 1930-luvuilla. Vuoden 1938 virsikirjaan hyväksyttiin v. 1963 lisävihko antamaan ajankohtaisuutta.  Jaakko Haavio ja Anna-Maija Raittila olivat sen vihkon avainhenkilöt.

Nykyinen v:n 1986 virsikirja seuraa rakenteensa ja virsivalikoimansa puolesta edeltäjäänsä.  Sen vaikutusvaltaiset jäsenet olivat kirjailija Anna-Maija Raittila (+ 2012) ja pastori Niilo Rauhala (s. 1936), molemmat laestadiolaisia.  Monia virsiklassikkoja oli jätetty pois.  Muutama niistä on uudelleenkäännettynä otettu ”Luterilaisiin virsiin”.  Sanojen uudistamisen yhteydessä on myös muutettu virsien oppia ja teologiaa.  Suunta on ollut pois luterilaisesta ”Sola Scriptura” periaatteesta humaaniin universalismiin, kristikunnasta ihmiskuntaan.  Reformoidulle teologialle rakentavan Taize-liikkeen vaikutus on huomattava.  Sieltä on peräisin ahkerasti viljelty sana ”toivo”, joka Kristuksen todelliseen läsnäoloon perustuvan sanan todellisuuden sijasta saa paremminkin toivo-aatteen luonteen.  Suomen ruotsinkielinen virsikirja v:lta 1986 on suomalaiseen virsikirjaan verraten huomattavasti järeämpi ja tekstiuskollisempi, kiitos Åbo Akademin edesmenneen professorin Fredrik Cleven (+ 2008).  V:n 1986 suomalainen virsikirjaehdotus synnytti niin paljon vastarintaa erityisesti sotaveteraanien parissa, että hiljattain edesmenneen piispa Paavo Kortekankaan (+ 2013) johdolla työskennellyt pikakomitea suorastaan runnoi kompromissiehdotuksen, jotta uudella virsikirjalla olisi yleensä mahdollisuus tulla hyväksytyksi.

V:n 1986 kirkkovirsikirjassa on monia tuoreita löytöjä kristikunnan yhteisestä virsiaarteistosta sekä uudesta virsirunoudesta.  Samalla on myös todettava, että raamatullinen, luterilainen oppi ja perintö ovat huomattavasti muuttuneet ja vesittyneet.  Konkreettisen kuolemansynnin ja katumuksen paikan ottavat ihmisen epämääräinen ahdistus ja sievistellyt paheet.  Pätkimisestä ja muodinmukaisista käännöksistä johtuen moni suomeksi esiintyvä virsi on vieraantunut jopa kauaksikin runoilijansa alkutekstistä.  Katsokaamme vaikka Martti Lutherin kastevirttä, joka on 214 v:n 1986 virsikirjassa ja kokonaisena LV 723.  Dietrich Bonhoefferin uudenvuoden runo vankilasta v. 1944 on tarpeettomasti lyhennetty.  Se on vain kärsinyt turhasta parturoinnista: 600/1986 ja 777/LV.  Lisää esimerkkejä odottaa vuoroaan.

Meidän on myös katsottava eteenpäin.  Odotettavissa on uusi kirkkovirsikirja.  Odotettavissa on siksi myös se, että virsilauluun istutetaan kirkon nykyiset väärät opetukset ja Raamatun sekä opin vastainen jumalaton käytäntö.  Sellaisesta virsikirjaa ei luterilainen kristitty enää voi ottaa käteensä.  Olen maailmalla selaillut ajan hengen mukaisia sateenkaarivirsikirjoja eri kirkoissa.  Piti pestä kädet jälkeenpäin.  Hurskasteleva jumalattomuus on jotakin vallan kamalaa!  Ankeiden tulevaisuudennäköalojen vuoksi LV-hanke käynnistyi v. 2006.  Virsihankkeen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut laatia vastakirjaa.  Sen sijaan lähdettiin kokoamaan v:n 1986 virsikirjan kanssa käytettävää lisävihkoa (”supplement”), joka tarjoaisi seinät ja katon aivan uusille suomenkielisille virsille, joko uusille käännösvirsille tai aivan uusille suomalaisille virsirunoille. Tästä oheiskirjasta voisi tulevaisuudessa mahdollisesti kasvaa kokonainen tunnustuksellinen luterilainen virsikirja.  Komitean tämän hetken jäsenet ovat Anssi Simojoki pj., Päivi Pohjola vpj., Ida Heikkilä, Anneli Vaahtoranta ja Tuomo Simojoki.  Virsistä on kerätty käyttäjien mielipiteitä työn aikana.  Virsiaineistoa on tullut myös jumalanpalvelusyhteisöistä.

Virsien käyttöympäristö on ensi sijassa luterilainen messu.  Siitä syystä seurakuntalainen tarvitsee pelkän laulukirjan sijasta laajemman jumalanpalveluskirjan.  Maailmalla virsikirjat yleensä ovatkin sellaisia, ja Suomessa kehitys käy samaan suuntaan.  Messu on nykyään liian monessa kirkossa ja järjestössä päätynyt viihteen panttivangiksi disko-valoineen ja savutykkeineen.  Sellainen on kuulemma ajanmukaista eli nykysuomeksi sanottuna ”contemporary”-tavaraa.  On vastoin tosiasioita vedottu viihdelinjan puolustukseksi, että Lutherkin olisi muka muokannut virsiään kapakkalauluista.  Se ei ole alkuunkaan totta. Oppi Kristuksen todellisesta läsnäolosta sulkee pois kaiken viihteellisen kevytmielisyyden. Alkukirkon liturgia tai messu oli kastamattomilta ja ulkopuolisilta suljettu pyhä mysteeri.  Messun vanhakirkollisen luonteen vuoksi lopulliseen kirjaan mahdutetaan jumalanpalveluskäyttöä varten VT:n psalmit, samoin myös rukouskirja.  Virsityön horisontti on siis tunnustuksellinen luterilaisuus.  Se tarkoittaa uskollisuutta v:n 1580 ”Sovinnon kirjan” (”Liber Concordiae”) raamatulliselle opille, joka kirkolla on ollut alusta alkaen.   Siksi tunnustuksellinen opillisuus on vanhakirkollista ja oikeassa merkityksessä katolista.  Meidän kristillisyytemme ei siis ole ensi sijassa ”suomalaista kristillisyyttä”, vaan suomalaisina kristittyinä me olemme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kristikunnan taivaaseen vaeltavaa kansaa, jonka vaellustiellä jaetaan keskenään yhteistä hengellistä omaisuutta.  Kirkon virsiaarteisto on kirkkotaiteen tavoin aina ollut kansainvälinen ja monikulttuurinen.  Tälle monimuotoisuudelle on annettu tilaa myös LV:ssä niin sanojen kuin sävelienkin osalta.  Mukana on virsiä varhaisen kirkon ajalta, varhais- ja sydänkeskiajalta ja siitä eteenpäin kohti nykyaikaa.   On afrikkalaisia sävelmiä ja jopa elokuvamusiikkia kuten virressä LV 775 (Moby Dick: baptistikirkon virsi kapteeni Ahabin valmistautuessa matkaan).  On suunnattoman suosittu brittihymni ”Jerusalem”, joka suomeksi muokattuna on muuttunut kirkon uudistuksen avunhuudoksi Kristukselle LV 762.

LV:n rakenne on luterilaisen johdonmukainen ja seuraa vanhoja ja monia nykyisiä virsikirjoja.  Lähtökohtana on Raamattu (”Sola Scriptura”)  LV 701.  On virsiä eri raamatunkohdista, jotka kannattaa katsoa, josko jokin teksti olisi sunnuntain lukukappaleiden joukossa tai raamattupiirin ohjelmassa.  Klassiseen tapaan psalmivirret ovat omana joukkonaan.  Myös niitä on syytä tutkia ja käyttää.  Psalmithan ovat Jeesuksen virsikirjasta kuten esim. psalmi 146 eli LV 721.  Raamattuvirsiä seuraavat katekismusvirret, koska katekismus on koko Pyhän Raamatun tiivistelmä: Jumalan 10 käskyä eli LV  722, Pyhä kaste LV 726, Rippi ja synninpäästö, Herran Pyhä ehtoollinen, jonka LV-virret lienevät toistaiseksi olleet ahkerimmassa käytössä.  Ainakin yksi uskontunnustusvirsi on tulossa lopulliseen LV:n laitokseen.  Katekismuksen jälkeen on kirkkovuoden vuoro, jonka messuissa ja seurakuntaelämässä Raamatun ilmoittama oikea usko toteutuu.  LV on tuonut uutuuksia ja korjannut vanhojakin virsiä, jotka on poistettu v:n 1986 virsikirjasta kuten Elias Lönnrotin Loppiaisvirsi LV 739.  LV 741 vie meidät varhaisen kirkon aikaan 300-luvulle.  Myöhäiskeskiajalle juontuu yksi kaksikielisistä jouluvirsistä LV 737.  Suurimman virsirunoilijan Paul Gerhardtin (+ 1676) virsiä LV tuo käyttöömme lisää kuten pääsiäisvirren LV 754.  Pyhäinpäivään olemme saaneet marttyyreita nimeltä mainiten.  Koska P. Bartolomeuksen päivä juuri ohitettiin 24.8., maistamme hänen osaltaan marttyyrivirttä LV 756.  Entä kristillisen elämän ahdistukset ja lohdutus, veisaamme LV 769, joka on 1500-luvulla eläneen Thomas Tallisin luutusta ja skotlantilaisen hengenmiehen Horatius Bonarin (+ 1889) kynästä.  Virsikirjassa on lyhyt virsi 611 kauniilla, alakuloisella saksalaisperäisellä sävelmällä.  Virsikirja väittää, että se olisi tanskalaisen Hans Adolf Brorsonin (+ 1764).  Onko pikku-Fiat sama kuin edustusmersu?  LV 773 osoittaa meille, millainen ja miten rikas Brorsonin virsi oikeasti on.  Kiitosta ja ylistystä LV sisältää runsaasti, ja lisää on tulossa.  Esimerkkimme on Ranskan hugenoteista polveutuneen anglikaanipapin Edward Perronet’n (+ 1792) LV 788, jonka sävelsi amerikkalainen merisotilas, puuseppä, poliitikko ja baptistipastori Oliver Holden Bostonista (+ 1844).  On Pohjoismaiden erään suurimman virsirunoilijan, tanskalaisen piispan Thomas Kingon (+ 1703) aamu- ja ehtoovirret.  Veisaamme Kingon aamuvirttä LV 791.  Me myös muodollisesti päätämme päivän keskellä iltapäivää veisaamalla Brittein saarilla suunnattoman suositun, seurakunnassaan raataneen papin ja kirkkomuusikon John Ellertonin (+ 1893) iltavirren LV 793, jonka sävel keinuu kuin laiva maailman merillä.

Lopuksi suuri kysymys: miten minun käy, kun kuolemani lähenee, ja aika tulee jättää tämä maailma?  Siihen vastatkoon Rovaniemen entinen kirkkoherra Aatu Laitinen virrellään, jonka kirjoitettuaan hän laskeutui kuolinvuoteelleen ja lähti toivonsa täyttymykseen (LV 795). Auttakoon Jumala, että mekin lähtisimme täältä Jumalan tykö Jeesuksen tähden autuaina!  Olkoon Aatu Laitisen virsi päätösrukouksemme.

Napsauta tästä kopioidaksesi äänitteen koneellesi   (äänitteessä mukana säkeistöjä esityksessä mainituista virsistä)

%d bloggers like this: